maanantai 6. toukokuuta 2013

MIESTEN JA NAISTEN MAAILMAT



Seitsemän enon tuohikuvioisten kansien alle piiloutuu kiinnostava koe: miten kertoa asioista, joista ei voi puhua? Sirpaleinen tarina keriytyy hitaasti esiin lukijan kuultavaksi, mutta lopullisesta totuudesta se vaikenee enoineen kuin metsän puut.

Seitsemän enoa on Vilja-Tuulia Huotarisen (s.1977) neljäs runokokoelma. Se on tarina suvusta, perheestä ja identiteetin rakentumisesta kaupungistumisen myllerryksessä. Runojen talonpoikaisidylli murtuu yhtä nopeasti kuin Impivaaran tupa palaa. Vastakkain asettuvat miesten ja naisten maailmat, kaksi aikatasoa, rakkauden kaipuu ja kohtaamattomuuden kipu: ”Ei ole lukkoa jonka avaisin ja tutustuisin enoon”.

Sarjallisiin runoihin on kirjoitettu yleisinhimillinen tarina sukupolvelta toiselle periytyvistä sotatraumoista ja puhumattomuudesta. ”Tietysti kaikesta piti kertoa mutta mistään ei voinut”. Tämän idean ympärille rakentuu kokoelman nimiosasto ”Seitsemän enoa”. Enot näyttäytyvät saavuttamattomina, väkivalta kulkee heidän kintereillään. Kuoleman uhka pilkistää esiin lintujen, kukkien ja runollisen kauniin kielen alta. On viittauksia Kalevalan Aino-taruun, rinnastus kadonneen naisen mysteeriin ja metsä, jossa tapahtuu pahaa.

Kokoelma herättää eloon Kalevalan ja Kantelettaren kansanrunojen naisten ja miesten maailmojen kohtaamattomuuden. Enot ovat olemassa vain naisten moniäänisessä puheessa sekä tekojensa kautta, hieman etäisinä ja ronskisti kuvattuina: ”Työvajassa tuoksuu juolaniityltä, mieheltä, / kaissentietää, kaluliiteri, nahkaiset vasaranpäät.” Maailma on talonpoikainen. ”Voikukkapallot” ja ”purskahtelevat itiöt” kasvavat lisääntymisikäisten naisten kuviksi.

Suhde kansanrunouden perinteeseen on hienovaraisempi ja omaäänisempi kuin Huotarisen aiemmassa kokoelmassa Naisen paikka (2007), jossa kalevalainen puheenparsi on vahvemmin läsnä. Uutuudessa runoilijan lyyrisen kaunis kieli sekoittuu perinteestä nouseviin ääniin. Runoissa näkyy riemastuttavalla tavalla runonlaulajien halu kertoa: ”Älässano, siellä mistä minä tulen...” ”Ansmää kerron välillä.” Murre ja Kantelettaren lastenlorumaiseksi kiihtyvä rytmi tuovat mukanaan leikkisyyttä ja lämmintä huumoria, luovat suvantoja raskaiden aiheiden ympärille.

Sukutarinan omakohtaisuutta alleviivaa runojen kuvitteellinen henkilö ’Vilja-Tuulia’. Alter ego herättelee kysymystä omaelämäkerrallisen kirjallisuuden luonteesta. Onko se lopulta muuta kuin kertomus muistoista, loputonta pakenevan totuuden etsintää? ”Vallitsevan tarinan mukaan” ’Vilja–Tuulia’ kirjoittaa sukunsa tarinaa, ”koska kielessäni oli haava, / ei liian iso eikä liian pieni”. Ideana kirjoittamisesta kirjoittaminen on kulunut ja käytetty, mutta rinnastus rikkinäiseen puhe-elimeen on oivallinen. Rikotuksi saattaa jäädä lukijankin käsitys runokokoelman tarinasta.

Huotarisen omarytminen kieli ja taidokas säe maalaavat surullisia näkymiä läpi teoksen. Runoilijan ilmaisuun pysähtyy, se vaatii kuuntelemaan kaunista sointiaan. Teoksen kronikoiva ote herättää runoperinteen klassiset keinot eloon, mutta käyttää myös rentoa puhekieltä. Vanha puheenparsi on päivittynyt uuteen aikaan. 

 Arvioni on julkaistu Parnassossa 2/2013, sivulla 73, sekä Parnasso Plazassa.
Kuva: lehden ulkoasu: Jarkko Hyppönen, Joni Myyryläinen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti